”Yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat”

Ajan valaisematonta maantietä Etelä-Pohjanmaalla tyhjän taipaleen halki. Auton pitkät etuvalot sivuavat asfalttia ja tienviittoja, liikennemerkkejä, kilometripylväitä. Kokemus kaventuu laidoilta. Enää siinä on läsnä himmeästi valaistut ohjaustaulut ja mittarit, ratti, kapea otanta tietä. Painan kevyesti kytkintä ja vakionopeudensäädin menee pois päältä. Etäisyys tai tila on kaasupolkimen suhde nopeuteen. Kokemus kaventuu laidoilta, sitten maisema ja tila katoaa.

”ilman pitkillä pihoilla, avaroilla autioilla”

Otan bussin Los Angelesin päärautatieasemalta Palm Springsin itäisimmälle huoltoasemalle. Iltaa kohti vuoristo muuttuu ylätasangoksi ja tulee pimeää. Ulkona ei näy valoja ja vastaantulevia autoja on yhä harvemmin. Hetkittäin en erota tuolla mitään. Tienpenkoilla ei ole mitään, mihin bussin ajovalot osuisivat. Valo ei valaise mitään. Valo on, heikkenee ja katoaa.

”Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin eleä
pimeässä piilossansa, asunnossa ahtahassa,
kuss’ ei konsa kuuta nähnyt eikä päiveä havainnut”

Luomiskertomuksessa, siten kuin se esitetään Kalevalan ensimmäisessä runossa, ilma on jumala, jonka meri hedelmöittää. Jumala tulee raskaaksi meren aalloista ja synnyttää ihmisen, kun maailma on siihen valmis. Sitä ennen on aallot ja rajaamatonta pimeää. Tätä, tuota.

”selvällä meren selällä, ulapalla aukealla”

Pimeässä etäisyys on tauko kahden hetken välillä.

”Niin laulan hyvänki virren (…)
tämän iltamme iloksi, päivän kulun kunniaksi,
vaiko huomenen huviksi, uuen aamun alkeheksi.”

Sitten rukoilen, että osaisin tunnistaa yksittäisen yleisestä. Että tietäisin milloin jokin on sille ainutkertainen ominaisuus ja milloin lajia, sukua, sukupuolta. Että tietäisin milloin jokin on piirre ja milloin tunnisteperuste.

”Virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat.
Linnut liiteli sanoja, puien latvat lausehia.”

Nuuksion metsässä valo vähenee ja maisema rajautuu yhä lähempiin puihin, yhä suurpiirteisempiin hahmoihin. Katseeni ei enää seuraa maisemaa tai pane merkille lajistoa. En näe yksittäisiä varpuja, pensaita tai puita. Värit tummuvat, sitten vähenevät ja katoavat. Odotin, että näkökentän supistuessa muut aistit nousisivat täyttämään sen puutteita. Että aistikylläisyys pysyisi samana tai kasvaisi. Mutta kuuloaistini ei erottele tuulta tai askeleita sen tarkemmin, hajuista ei jää muistijälkiä. Katseeni rajautuu lähimpiin oksiin ja maahan seuraavan askelen alla. Katson juurakoita, kivenmurikoita ja kiilloiksi jäätyneitä matalia vesiä. Pimeässä maisema rajautuu maastoksi, lyhyeksi monokromaattiseksi ympäristöksi.

”Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen,
ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu,
kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin”

Auringonlaskusta pimeään on hämärää.

”Polvin maasta ponnistihe, käsivarsin käännältihe.
Nousi kuuta katsomahan, päiveä ihoamahan,
otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän”

Sitten rukoilen, etten luhistaisi ainutkertaista siihen mikä on sitä tai tätä.

Yksittäiset säkeet ja vajaat säkeistöt ovat Kalevalan (1849) ensimmäisestä runosta.

Emil Santtu Uutun kahdessa tunnissa kirjoittama teksti luomiskertomuksesta Queer AI: Puutarha -työpajassa kesällä 2021.

Takaisin